Kun olen nyt usean riipustuksen verran julistanut ihmistä vaistonvaraiseksi eläimeksi, jatkettakoon tuota teemaa vielä hetken verran. Nykyään puhutaan paljon ihmisen tunne-elämästä. On tunneälyä, tunnemuistia ja tunneherkkyyttä. Monet kansanterveyden kriisit syineen juonnetaan tunne-elämän häiriöihin. Ihmisten tunne-elämän kokeminen, käsittely ja kommunikointi ongelmoituneina aiheuttavat ylensyöntiä, alkoholismia ja masennusta ja näitä seuraavia terveyshaittoja kuten sydän- ja verisuonitauteja, maksavaurioita sun muuta kansantalouden kustannuksia kerryttäviä ongelmia. Ihminen oppii käsittelemään tunne-elämäänsä tietyillä tavoin, ja erilaisten häriiöiden kohdalla nämä henkilötason ratkaisut koituvat kohtalokkaiksi. Tietysti nämä alkusyyt ovat vanhempien itsekkäästi alulle panemia, mutta tästä aiheesta on kirjoitettu mielestäni riittävät perusteet edellisessä kirjoituksessa. Haluaisinkin nostaa nyt enemmänkin esiin muistin roolia ongelmallisissa tilanteissa. Ihmisen oppimisprosessihan perustuu muistiin. Pavlovin koira ja sitä rataa. Jotkut asiat herättävät positiivisia muistikuvia, toiset negatiivisia, eräät suorastaan ahdistuksia.

Ihmisen kokiessa tiettyjä aistiärsykkeitä, hän reagoi niihin opittujen seuraamusten edellyttämällä tavalla. Tästähän johtuu muun muassa suurin osa ihmisten välisistä kommunikaatio-ongelmista. Itse joskus nuorena sain tuta, että minulle kukkia raahaava uros on tehnyt jotain siinä määrin katalaa, että hänen omantuntonsa rippeet pakottivat hänet kiikuttamaan minulle lahjuksia salattujen tekojensa hyvitykseksi. Jos siis mies pyrkii lahjomaan minua ilman mitään ilmeistä syytä, tunnemuistini havahtuu epäilemään piiloteltua syytä ja soppa on valmis. Näin syntyy ns. epälooginen reaktio. Minunhan tulisi ilahtua ylimääräisestä huomionosoituksesta, mutta sen sijaan flippaan täysin, epäilen Hoffan katoamisen liittyvän jotenkin aiheeseen ja jokaikinen salaliittoteoria pääni menoksi kelpaa selitykseksi näin kauhealle toiminnalle. Mitä absurdimpi hypoteesi on, sitä todennäköisempänä sitä pidän. Vaikuttaa viisaalta. Uskon ja ostan siis täysin tunne-elämän kolausten vaikuttavan reaktioihimme pitkälle läpi elämän. Mutta uskon myös positiivisten, primitiivisempien aistiärsykkeiden vaikutukseen. Tunteethan ovat se kuudes aisti. Meillä on myös viisi muuta, joiden toiminta on paljon enemmän vaistonvaraista, mutta yhtälailla muistiin tallentuvaa.

Monet puhuvat näinä aikoina joulun tuoksusta. Joulun ominainen tuoksu tuo mieleen yleensä positiivisia muistikuvia lapsuudesta. Lahjoja, hyvää ruokaa, lämpöä, hymyä, turvallisuutta ja hyvää mieltä. Nämä kaikki asiat saattavat siis ponnahtaa mieleemme sinappihunnun, inkiväärin, pomeranssinkuoren, rusinoiden ja luumuhillon tuoksujen villistä sekamelskasta. Aistit luovat myös negatiivisia muistikuvia. Minulle vaikkapa rikin haju tuo mieleen lapsena ilotulituksen jälkeen saadun oksennustaudin. Voin pahoin haistaessani rikin. Appelsiinigrandin maku tuo mieleen pahoinvoinnin bussimatkoilla. Rajoituksia pillimehukulutustottumuksiin loppuelämäksi. Aistiärsykkeet herättävät tunteita. Pidän näitä primitiivisiä tunteita hyvin tärkeinä. Minulla on hyvin tarkoin mielessäni ja muistissani läheisteni hajut. Äidin, isän, mummon, vaarin ja lasteni vauvatuoksu. Nämä tuoksut herättävät minussa äärimmäisiä kiintymyksen tunteita. Ollessani kaukana esim. näistä mainituista henkilöistä, saatan arvioida heidän olemustaan ja käytöstään hyvin erilailla, kuin haistaessani heidät. Ominaistuoksut antavat anteeksi lähes kaiken. Tuoksut kertovat sukulaisuudesta, verisiteestä, rakkaudesta, turvallisuudesta, välittämisestä ja hyväksynnästä. Nämä ohjaavat tunnereaktioitani vahvemmin kuin mikään. Primitiivinen aistiärsyke on ikäänkuin kaikkien muiden tunteiden ja järjenkäytön override. Keskustelen vanhimman poikani kanssa varsin aikuismaisesti ja asiallisesti ajankohtaisista aiheista, mutta halatessani häntä haistan vain vauvani, jota tekee mieli paijata ja lääppiä sekä suojella kaikelta maailman pahalta. Täysin vaistonvarainen raektio.

Nykyään tarvitaan viisaita tutkijoita osoittamaan, että ihminen valitsee puolisonsa hajun perusteella. Useita erilaisia testejä, artikkeleita ja teema-dokumentteja tarvitaan havahduttamaan vieraantunutta ihmistä perusasioiden lähteille. Vastikään törmäsin jälleen hyvin tuttuun aiheeseen, kun tuttavani pohti "kriteerejä" miehen etsintään. Voi miten turhaa touhua. Voimme ajatella, että valintamme perustuu johonkin järjelliseen. Puolisoehdokkaan täytyy olla kivannäköinen, fiksu, huumorintajuinen, ajatusmaailmaltaan samankaltainen kanssamme, atleettinen, herkkä ja ymmärtäväinen. Juupajuu. Totuus on se, että jos haju on oikea, on ihminen täysin voimaton ja rakastuu päättömästi ominaisuuksiin, jotka eivät ole järjellä perusteltavissa. Olen myös huomannut itse pari valintavirhetta tehneenä, että mikäli ominaistuoksu on kerrassaan väärä, ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin toinen osapuoli käy lähes sietämättömäksi kumppaniksi. Haluan korostaa, että millään diagnosoimattomalla laktoosi-intoleranssilla ja muilla hajuhaittoja aiheuttavilla tekijöillä ei ole vaikutusta asiaan. Ominaistuoksu on jokin öödökolonjesta ja pesuaineesta täysin riippumaton efekti. Ja ihminen on monista puutteistaan huolimatta täysin kykeneväinen aistimaan tuon tuoksun kaikkien harhauttajien alta. Se, onko aistiminen tietoista, on sitten aivan toinen tarina. Se, miksi joku tuoksu on oikea ja toinen väärä, on myöskin joku luonnon aivan oma oikku. Aivan kuin koko tuoksu ja kyky aistia sitä yhtäkaikki mysteerejä, mutta niitä ei käy kieltäminen.

Jos tietyt aistiärsykkeet herättävät meissä tiettyjä tunteita, tahtoisin uskoa, että tässä piilisi myös ratkaisun juuri ja parannuskeino moneen tunne-elämän häiriöön. En millään muotoa tahdo nyt nonsoleerata terapiaa tai erittäin positiiviseen suuntaan kehittynyttä psykiatrista terveydenhuoltoa, älkää lukeko väärin. Tahtoisin vain tuoda näiden yhteyteen primitiivisempien assosiaatioiden positiivisten vaikutusten hyödyntämisen. Havainnollistava esimerkki. Henkilö A kärsii toistuvasta kaamosmasennuksesta. Tiedämme, että hänen aivojensa serotoniinituotanto häiriintyy syksyisin ja aiheuttaa alakuloisuutta. Henkilö A saa kemiallista tukea tuon onnellisuushormonin tuotantoon ja tapaa pätevää terapeuttia käsitelläkseen tunne-elämänsä häiriintymistä ja sen työstöä. Olemme jopa niin pitkällä, että valon aistiminen on havaittu yhdeksi primitiiviseksi aistimuistin laukaisevaksi tekijäksi. On täysin mahdollista, että jonain synkkänä syksynä havaintohenkilömme on kokenut syvää alakuloa ja tuo aistimuisti laukaisee synkän mielialan valoaistimuksen vähetessä myös jatkossa. On keksitty kirkasvalolamppu, jonka tekovalo hoitaa tuon aistimuksen kokemista ja sitä kautta hoitaa oireiden alkusyytä. Mahtava alku, sanon minä. Haluaisin viedä ajatusta vielä pidemmälle. Monet onnea tai tasapainoa ihmisen tunne-elämään tuovat tunteet ovat yhdistettävissä aistimuistin kokemuksiin. Läheltä tai kaukaa. Ihmisten ongelmat pohjautuvat monasti sellaisiin tunteisiin, kuten riittämättömyyden tunteisiin, turvattomuuteen, itsetunto-ongelmiin ja sen sellaisiin. Ongelmat syvenevät, kun nämä onnettomat eivät ole saaneet riittävää vahvistusta käänteisille positiivisille aistiärsykkeille kasvunsa aikana. He ovat niitä Pavlovin koiria, jotka aivät ole saaneet herkkuja oikeasta toiminnasta, vaan lähinnä sähköiskuja. Hauvoista tiedämme niinkin paljon, että jo pelkkä herkun tuoksu ja sitä kautta toivo ja mahdollisuus palkinnosta riittää monesti toivottuun toimintaan. Toisin sanoen muisto positiivisesta kokemuksesta riittää.

On tietysti selkeää, ettemme voi ryhtyä Parfyymi-romaanin kuvaamiin toimiin tuoksujen säilömiseksi pulloon. Emme voi säilöä rakkaiden ihmisten tuoksuja pulloon. Jotain kuitenkin on tehtävissä. Ominaistuoksuihin liittyy oheistuoksuja, makuja, näkyjä ja ääniä. Kun kaipaan lapsenomaisesti mummolan atmosfääriä ja sen aistikokonaisuuden tuomia positiivisa tunnemuistoja tukemaan vallitsevaa tunnetilaani, voin tehdä monenmoisia asioita. Voin täräyttää levysoittimeen mummon lapsuuteni aikaisen suosikin Topi Sorsakosken agentteineen, leipoa pullaa(maku ei ole sama, mutta tuoksu toimii), ostaa hajuvettä ja syödä maksalaatikkoa. Kun kaipaan sitä vahvistusta itsetunnolleni, jota vain isit voivat olemassaolollaan tarjota pienille tytöille, valitsen levyhyllystä Janis Joplinia tai Blues Brothersia ja tiskaan käsin. Fairylla, se on tärkeä osa kokonaisuutta. Nämä aistiärsykkeet luovat positiivisten muistojen tulvan, jotka puolestaan nostattavat tiettyjä tunnetiloja. En henkilökohtaisesti pysty muistamaan lapsuudestani esim. näiden mainittujen esimerkkien osalta, ovatko aistimuskokonaisuudet olleet toistuvia ja toisin sanoen "riittäviä" toimimaan tunne-elämän kannattimina vain muistin varaisena läpi elämän. En muista onko kyseiset hetket olleet toistuvia tapoja, vai yksittäisiä hetkiä, jotka ovat tuntuneet tuolloin turvallisilta ja vahvistavilta. Mutta luodessani aistikokemuksia keinotekoisesti uudelleen itselleni tunnen saman vaikutuksen. Tällä perusteella uskallan väittää, että jokaiselta ihmiseltä löytyy edes yksittäisiä muistoja, joihin liittyy positiivisia tunnekokemuksia. Näin ollen lapsuuden ja kasvupolun ollessa kovinkin kivikkoinen, voisi olla mahdollista vahvistaa ihmisen tunne-elämää yksittäisen kokemuksen monistamisella. Jos siis ihminen loisi oma-aloitteisesti ympärilleen niitä aistiärsykkeitä, jotka herättävät positiivisia assosiaatioita, voitaisiin ehkä vähentää tai ainakin lyhentää tarvetta vatvoa negatiivisten assosiaatioden taustoja terapiassa. Edelleen korostan, että jokaisen ihmisen tulisi jossain kohtaa elämäänsä tutustua omaan itseensä ja toimintaansa terapian tai muun ulkopuolisen tuen avulla, mutta haluaisin nähdä sen rinnalla myös tapoja ehdollistaa ihmisen toimintaa positiivisemmin ja vaistonvaraisemmin. Luonnollisesti aistikokemukset ovat niin henkilökohtaisia ja yksilöllisiä, että omahoito korostuisi. Aina siihen ei tietysti voimia löydy. Toisaalta nämä palauttavat ihmiselle paljolti kaivattua omaa hallintaa omaan elämäänsä, joka kriisipaikoissa monasti tunnetaan menetetyn.

Tänään siis harmaan sään edelleen piinatessa muutoinkin serotoniiniköyhää suomalaiskansaa yllytän ihmisiä tutkimaan aistimuistojaan. Valitsemaan kaupan hyllystä lempilimpparinsa lapsuudesta, soittamaan levyn, joka tuo muistoja, hypistelemään tavaroita, jotka ovat kuuluneet jollekin rakkaalle, haistelemaan niitä läheisiä, joita vielä voi haistella. Leipokaa pullaa mummon kunniaksi, leikkikää barbeilla ja neppiautoilla tai hakekaa kirjastosta suosikki-iltasatunne. Googlatkaa netistä vanhoja pikkukakkospätkiä. Aistimuistin tallentamat satunnaisetkin muistot ovat varmasti tallentuneet aivoihimme syystä. Käyttäkäämme niitä. Omaksi hyädyksemme ja jos ei muuten, niin iloksemme.

Kävin eilen neuvolassa. Neuvolan täti kysyi minulta: "Aiotko imettää lastasi?". Tuntemattomille tiedoksi, että odotan kolmatta lastani. Minun teki mieli motata muutoin niin mukavaa tätiä. "Aiotko?". Millainen kysymys se oikein on? "Aiotko kasvattaa lapsestasi kunnon kansalaisen?" olisi mielestäni yhtä järjellinen kysymys. En minä mitään aio. Teen perkele parhaani. Jos ei luonnistu, niin kaupan hyllyltä löytyy lapsiparalle evästä. Vastasin tädille: "Aion ruokkia lapseni hänelle ja minulle parhaiten luonnistuvalla tavalla hänen tarpeensa mukaan".

Anna Wahlgren, ruotsalainen "kohuäiti" yritti herätellä maalaisjärjen käyttöä lastenkasvatuksessa jo 30 vuotta sitten. Vallankumous on jäänyt melko kapeaksi ja ainakin Suomessa suuntaus on ollut lähinnä päinvastainen. Ihmistä vieroitetaan vieteistään, vaistoistaan ja luontaisesta kyvystään huolehtia jälkeläisistään. Tilalle on tullut pakkosyötetty neuvolariippuvuus, ohjeistukset ja syyllistäminen. Tämä koskee sekä tuoreita äitejä ja isejä. Harva äiti uskaltaa enää toimia vastoin neuvolalaitoksen alati muuttuvia suosituksia tai ylipäätään ulkopuolista vahvistusta näkemyksilleen. Vauvat eivät enää ole yksilällisiä ihmisiä, vaan laitteita, joihin saa käyttöohjeet neuvolasta, keskustelupalstoilta ja tukiryhmistä. Jos suositus sanoo, että lasta on imetettävä ensimmäinen vuosi, toisin toimiva äiti on huono äiti, joka kuuluu ohjata "avun piiriin". Jos käyttöohje sanoo, että lapsi syö neljän tunnin välein, on kahden tunnin päästä nälkäänsä huutava vauva koliikkilapsi. Ei sillä kuulu olla nälkä, joten kyse on jostain muusta. Äiti, joka sanoo ääneen, että uhmaikäinen kakara on sikarasittava ja ärsyttävä, on uhkaava ja huolestuttava yksilö, joka kaipaa terapiaa sopivan lääkityksen keralla. Kun kerran sanoin eräälle kätilöopiskelijalle, että vihaan olla raskaana, tämä järkyttyi silminnähden ja tiedusteli minulta, miksi sitten olen hankkiutunut raskaaksi ja aionko hylätä lapseni. En, en aio hylätä lastani. Mukulani ovat mahtavia, minusta vaan raskaana oleminen on aivan perseestä. En pidä odottamisesta, en pidä närästyksestä, en pidä turvotuksesta, en pidä liikuntarajoituksista, enkä univaikeuksista. Miten hitossa siis voisin väittää, että odotusaika on niin auvoista ja ihanaa? Minun pitäisi, koska onnellinen odottaja on normi. Rehellinen äiti on poikkeus normista.

Äitien ja isien syyllistämisestä on tehty julkisesti hyväksytty vainoamisen muoto. Kukaan ei uskalla todeta kunnianloukkaukseksi, kun neuvolassa todetaan äidin tai isän toimineen väärin heidän antaessaan kolmekuiselle nälkäänsä karjuvalle lapsukaiselleen banaanisosetta. Joku kun on keksinyt, että niin voi tehdä vasta nelikuisena. Ensi vuonna sitä paitsi raja voi olla viisi kuukautta. Vanhempiin suhtaudutaan kuten lastaan pahoinpiteleviin hirviöihin. Annoit siis lapsellesi ruokaa, koska hän vaikutti tarvitsevan sitä?! Ettäs kehtaat! Toinen asia on vielä se, että ihmisen normaali ravinto on ilmeisesti ihmiselle hengenvaarallista. Puuro on nykyään kamalaa myrkkyä, jos se valmistuu oman äidin keittiön hellalla jostain niin kammoksuttavasta raaka-aineesta kuin kaurahiutale. Lapselle pitää ostaa kaupasta steriloitua velliä, joka on pumpattu täyteen asiaankuuluvia hivenaineita ja muita mömmöjä. Suomi on täynnä lähes kaksivuotiaita ihmisen pentuja, jotka eivät ole koskaan maistaneetkaan äitinsä valmistamaa ruokaa. Tästä poikkeuksena toki tissi.

Luin yhden neuvolan käyttöoppaan alkaessani odottamaan tätä viimeisintä perillistä. Vauvan syntymän jälkeisiä ohjeita oli noin 15 aukeamaa kattamaan pari ensimmäistä ikävuotta. Näistä aukeamista lähes kymmenen käsitteli imettämistä. Aiheeseen johdateltiin kertomalla yksityiskohtaisesti, miten kamalasti lapsi kärsii, jos ei saa riittävän pitkään äitinsä maitoa. Kerrottiin, miten lapsi sairastuu, kärsii läheisyyden puutteesta, saa elinikäisen immuunikadon ja loppuelämän trauman, mikäli itsekeskeinen äiti keskeyttää imettämisen ennen vuoden ikää. Ja sitten seurasi liuta teknisiä ohjeita tuohon ilmeisesti tuhottoman vaikeaan suoritukseen, josta suoriutuu vain ahkerasti aihetta opiskellut, kurssit käynyt ja tukiryhmissä vapaa-aikansa kuluttava äiti. Kaikki eri asennot, tekniikat ja mallit oli käsittelyssä. Siis onko imetys muuttunut olympialajiksi? Eipä oppaan alussa oltu perehdytty läheskään yhtä tarkasti lapsen alulle saamisen teknisiin muotoihin. Kummassakin on mielestäni kyse vaistonvaraisesta ja täysin luonnollisesta toiminnasta. Meininki on mennyt siihen, että kohta saamme yksityiskohtaiset ohjeet hengittämiseen, paskantamiseen ja rehelliseen nussimiseen. Luonto ei enää ilmeisesti aja tikanpoikia puihin. Emmehän toki osaa tai selviä näistä tehtävistä ilman apua. Ollessani toisen lapseni juuri saatuani sairaalassa havahduin keskellä yötä siihen, kun toimelias kätilö marssi huoneeseeni, nappasi lapseni sängystään, lätkäisi mukulan viereeni ja alkoi kaivaa tarmokkaasti rintaani esiin. Missä maailmassa oikein elämme? Miksi tämä olisi sallittua? Minun oikeustajuni ei sulattanut tätä tuolloin eikä hyväksy tänä päivänäkään. Minä nappasin tuota kätilöä kynsille ja kivahdin, että jos hän koskee vielä lapseeni ilman lupaani, puhumattakaan että loukkaa minun fyysistä koskemattomuuttani, soitan poliisille. Tämä puolustautui sillä, että poikani oli hänen kellonsa mukaan syönyt viimeksi kolme tuntia sitten ja hänen mielestään oli aika syöttää pentu. Luojan kiitos Suomen laissa tätä sääntöä ei ole vielä määritelty, sen sijaan jokaisen ihmisen fyysinen koskemattomuus on. Näille ihmisille pitäisi saada lähestymiskielto, jos minulta kysytään.

Mistä johtuu, että ihmiset hyväksyvät nämä jatkuvat yksityisyyden loukkaukset ja törkeät fyysiset rikkeet äitiä ja lasta kohtaan? Tietysti syyllistämisestä. Jo raskauden alkaessa nuoret tulevat vanhemmat ilmoittautuvat neuvolaan, jossa heille ladataan heidän elämäänsä rajoittavat listaukset kielletyistä huveista ja ruoka-aineista, sekä kerrotaan heille seikkaperäisesti, mikä on oikein ja mikä on väärin ja se, etteivät he tiedä mitään. Kukaan vanhempi ei tietystikään tunne lastaan itsestään puhumattakaan. On siis parempi aina olla yhteydessä asioissa huomattavasti viisaampaan tahoon. Äidit pelotellaan puolikuoliaiksi asioilla, joilla he voivat tuottaa vielä syntymättömällekin lapselleen pysyviä vaurioita. Osa on toki varsin asiallistakin valistusta. Jotenkin ajattelisin silti, että olisi jo ihan maalaisjärjen asia tajuta, että heroiinin vetäminen raskausaikana ei ole kauhean fiksua. Mutta sitten lista jatkuu. Kiellettyjen ruoka-aineiden lista kasvaa vuosi vuodelta. On käsittämätöntä, miten etelä-Euroopassa syntyy yhtään tervettä lasta. Hehän syövät lapselle hengenvaarallisia aineita päivät pitkät! Viimeisimmässä saamassani ohjeistuksessa kiellettiin värjäämästä hiuksia raskausaikana. Tämän ohjeen ohessa todettiin kylläkin, ettei tällä toimenpiteellä ole mitään tieteellisiä perusteita, mutta varmuus on aina paras. Itseasiassa ihmisen lisääntyminen on lääketieteelle vielä tänäkin päivänä niin suuri arvoitus, ettei sillä porukalla todellisuudessa ole suurimmassa osassa sikiövaurioita mitään hajua, mistä ne johtuvat. Mutta viisain on kieltää kaikki normaali elämä ja korostaa äidille heti kättelyssä, että jos joku menee vikaan, johtuu se todennäköisesti jostain, mitä hän teki tai söi tai ei tehnyt tai ei syönyt. Ja kun tätä pään yllä jatkuvasti leijuvaa syyllisyyttä mahdolliseen lapsentappoon ja traumatisointiin pidetään vanhempien pään yllä tarpeeksi pitkään, alkavat ihmiset uskoa. Ja systeemi on valmis. Normisto vahvistuu ja nämä täysin laittomat ja perusteettomat loukkaukset saavat yhteiskunnan hiljaisen hyväksynnän, koska kukaan ei tahdo niskaansa syyllisyyden viittaa. Jos ja kun jotain tapahtuu, vanhemmille osoitetaan tekopyhää tukea, taputellaan selkään ja ohjataan terapiaan. Ja samanaikaisesti kuiskitaan tietävästi, että äitihän taisi syödä raskausaikana maksalaatikkoa jouluna ja isä oli varpajaisissa kännissä, että saavat syyttää itseään...

Todellisuus on, että nyky-yhteikunnassa selittämättömät asiat eivät ole sallittuja. Kaikkeen pitää olla syy. Ja kun ei kerrassaan ole, niin se täytyy kehittää. Kukaan ei tiedä, miksi toiset pamahtavat tiineiksi suurin piirtein kävellessään miesten pukuhuoneen avoimen oven ohi ja toisille hedelmöittymisestä tulee vuosien projekti ilman mitään fyysistä selitystä. Kukaan ei tiedä, millä perusteella siittiöistä yksi pääsee sisään ja toinen ei, tai miksi joskus se toinenkin eksyy sekaan. Kukaan ei tiedä, miksi jotkut raskaudet keskeytyvät ennen aikojaan. Jotkut lapset kehittyvät terveiksi, toiset eivät, täysin vailla näkyvää syytä tai eroa äidin tai kenenkään muunkaan toiminnassa. Kukaan ei osaa ennustaa raskauden tarkkaa kestoa ja syntymän hetkeä. Vihkiytneilläkään lääkäreillä ei ole harmainta aavistusta, mistä lopulta edes johtuu se, että synnytys käynnistyy juuri silloin kuin se käynnistyy. Kyseessä on asia, jota ei pystytä hallitsemaan mitenkään. Siksipä sitä tulee pyrkiä hallitsemaan mahdollisimman laaja-alaisesti ja nimetä syylliset jo siinä vaiheessa kun kaikki on hyvin. Suurinpiirtein sama asia, kuin marssisi islantiin ja kertoisi parin vuoden takaisen tulivuorenpurkauksen johtuneen luultavasti siitä, että jengi lähikylässä nautti tuona päivänä hiukan liikaa kalaa.

Niin kauan kuin laki ei sitä kiellä, minä aion antaa lapsilleni ruokaa, kun he ovat nälkäisiä. Aion antaa heille terveellistä ihmisravintoa, jota itsekin syön. Vien sairaan lapseni lääkäriin ja huolehdin, että poliorokotus on voimassa(raja se on kapinoinnillakin), mutta en suostu lotkauttamaan korvaani jutuille, että lapsen riita naapurin jätkän kanssa johtuisi siitä, että raskausaikana kävin elokuvissa.

Maanantaiaamuna kello soi luultavasti kello kuuden ja seitsemän välillä. Kyllä ketuttaa ja väsyttää. Lauantaiaamuna jostain syystä uni lopahtaa puoli seitsemältä ja tarkasteltava kohdehenkilö tuntee itsensä täysin pirteäksi ja ihmettelee, miksei nuku kun "kerrankin saisi". Närästyskäyrän graafi maanantaiaamuna ja tuona kyseisenä lauantaiaamuna näyttää totaalisen erilaiselta. Outoa, kello on saman verran. Unta on plakkarissa saman verran. On syytä tutkia, mitä tapahtuu vallanneen valvetilan jälkeisinä hetkinä näinä kahtena eri aamuna. Oletetaan, että kohdehenkilö on nainen, omaa pari jälkeläistä ja yhden syyllisen edellisiin.

Lauantai. Nainen nousee vuoteessa. mainitut talouden muut jäsenet eivät ole hereillä. Nainen nousee leposijaltaan, siirtyy keittiöön, valmistaa itselleen kupposen teetä tahi kahvia makunsa mukaan ja tuijotteleee ikkunasta ulos. Arviolta puolen tunnin sisään nuorin tämän talouden perillisistä nostaa päänsä sängystä. Nainen hymyilee autuaasti ja ryhtyy valmistamaan pennulle soveliasta ravintoa ja virittää televisioon jälkeläisen vilkutustaitoa kehittävän lastenohjelman. Perheen vapaapäiväarki on alkanut.

Maanantaiaamuna nainen nousee sängystä havahduttuaan herätyskellon vienoon kilinään. Talouden muut jäsenet nukkuvat. Ensin nainen tyrkkii REM-unessa kiikkuvaa siittäjää sängyn toisella puolella ja ilmoittaa päivän alkaneen. Uros ei noteeraa yrityksiä. Nainen huokaa voimasanoin höystetyn sarkastisen solvauksen tuolle elämänsä valolle ja poistuu makuuhuoneesta. Seuraavaksi nainen suuntaa jälkeläisten makuusijojen ääreen ja ilmoittaa aamun saapuneen. Nuorimmainen aloittaa valvetilansa lupaavalla kitinällä vääntäen naamansa jokaisen lihaksen kouristuksenomaiseen asentoon, joka muistuttaa kokonaisuutena lähinnä kosteusvaurion kärsinyttä kilpapyörän satulaa. Kruununperijä laukaisee tarkasti artikuloidun herjaukseen emolleen ja kääntää kylkeään. Nainen marssii tuohtuneena kylpyhuoneeseen todetakseen peilin avulla olevansa yli kolmekymmentä kahdenkymmenen ikävuoden sijaan ja havaitsee pelastavan kosmetiikkatuotteen olevan lopussa. Sutien naamaansa löytämiään korvaavia kemikaaleja totuuden peittämiseksi nainen vaeltaa samanaikaisesti vaatekaapilleen kaivamaan esiin silittämättömäksi ilmenevää työpaitaa. Huutaen säännöllisesti jokaiselle perheenjäsenelle herättäviä äännähdyksiä ja ripeään toimintaan kehoittavia ohjeistuksia nainen töhrää vielä maskaraa silmäluomiinsa ja polttaa aamupuuron pohjaan. Perheen arkiaamu on alkanut.

Näistä esimerkkitapauksista voimme toki päätellä, että ketutuskäyrän merkittäviä eroja ei tarvitse erikseen analysoida. Huomattava on kuitenkin, että myös väsymyksen tunne on näinä kahtena eri aamuna hyvin toisistaan poikkeava. Heräämisajankohta on sama ja olettakaamme, että nautitun unen määrä on yhtälailla sama. Väsymys eri. Armoton vitutus on toki voimia syövä mielentila. Se on selvä. Mutta jos laajennamme empiiristä havainnointiamme tämän kohdenaaraan lisäksi hänen kumppaniinsa, urokseen, jonka väsyttävät tekijät arkiaamuna eivät ole verrattavissa naaraan koettelemuksiin pienestä aamuisesta solvauksesta huolimatta, joihin hän lienee yhteisen taloudenpidon aikana jo jokseenkin tottunut. Uroskin on väsynyt juuri maanantaina.

Väsymystilan vaihtelu liittyy ihmisyyden kahteen luontevimpaan tunnetilaan. Ensimmäinen on muutosvastarinta. Toinen on kateus. Muutosvastarinta on ihmisen luontainen refleksi kaikkea ulkopuolelta tulevaa syötettä kohtaan. On hyvin harvoja sellaisia ehdotuksia tai uusia asioita, joihin ihminen suhtautuisi luontaisesti positiivisesti. "Haluaisitko palkankorotuksen?", "Mitä oikein haluat minusta? Mitä sen eteen pitäisi tehdä?". "Kultaseni, käytäisiinkö tänään K-kaupan sijaan S-marketissa?", "Ei missään tapauksessa!". Ihminen vastustaa muutosta, joka ei ole lähtäisin hänestä itsestään. Vallitseva on hyvä, muutos paha. Vaikka perustellaan kuinka pätevästi, että maapallo on pallo, on turvallisempaa pysytellä siinä, että se on pannukakku. Kohdehenkilöidemme väsymys on muutosvastarintaa. Jos henkilö herää oma-aloitteisesti kello puoli seitsemän, hän on levännyt ja tyytyväinen. Jos hän herää herätyskellon ääneen täsmälleen samaan aikaan, hän on pakotettu heräämään vastoin omaa valintaansa. Kohde vastustaa ja tuntee olonsa väsyneeksi ihan vaikka vaan protestiksi.

Sitten kateus. Tämä on simppeliä matikkaa. Kun ihminen herää vastoin omaa valintaansa, ja on siis tästä kimpaantuneena jo noussut barrikadeille, tarvitaan enää syyllisten etsintä.On olemassa ihmisiä, joiden ei tarvitse käydä töissä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kaksikymppisiä. On olemassa ihmisiä, joilla ei ole vaativia jälkeläisiä. On olemassa ihmisiä, jotka elävät villiä sinkkuelämää. Työtä tekevän perheellisen arkiaamu muistuttaa joka elämän aspektin osalta, ettei kohdehenkilön asiat ole em. tolalla. Projisoidaan siis syyllisyys mainituista vajavaisuuksista niihin yksilöihin, jotka vielä nukkuvat. Ja voilá, uskomaton uupumus on kehitetty täyteen kukkaansa. Lienee sanomattakin selvää, että otollisin hetki tämän täysmittaisen henkisen kapinan nousemiselle on juurikin maanantaiaamu.

Tämä tulee olemaan filosofian huippuhetkiä ja käänteentekevimpiä hetkiä ihmisajattelun historiassa sitten Platonin. Mikä erottaa ihmisen muista eläimistä? Miksi olemme maailmanvalloittajia? Tänä aamuna havahduin heurekan, päähän putoavan omenan ja salamaniskun lailla tähän tietouteen. Paljastan sen kohta. Ensin tulee kumota pari kilpailevaa teoriaa, jotka ovat puppua.

Ensinnäkin ajatteleva ihminen. Viisas viisas ihminen. Ihminen ajattelee, joten on siis erilainen verrattuna kanssanisäkkäisiinsä ja muihin elukoihin. Pöh, sanon minä. Henkilökohtainen näkemykseni on, että muut eläinlajit ovat hyljänneet ajattelun evoluution kaaressa jo pari miljoonaa vuotta sitten. Mistä sen tietää? No siitä, että tunnemme ajattelun seuraukset. Ensimmäisenä tulee päänsärky. Mikä tahansa viisas laji lopettaisi toiminnan, joka aiheuttaa tarpeetonta päänsärkyä. Mutta ei ihminen. Hän jatkaa pohtimista ja keksii siinä sivussa särkylääkearsenaalin hoitamaan oireita. Ja edelleen hän jatkaa ja joutuu kehittämään myös masennuslääkkeitä ja sähköshokkihoitoja ajattelun aiheuttamien vakavien vaurioiden hoitamiseksi. Mutta viisas viisas ihminen ei edelleenkään lopeta ajattelemista. Tekeekö tämä meistä poikkeuksellisia? Tyhmiä kyllä, poikkeuksellisia, ei. Muut eläimet vain lopettivat tuhoisan toiminnan heti alkuunsa oireiden ilmettyä. Tästä poikkeuksena dinosaurukset, mammutit ja sopulit. Dinot ja mammutit onnistuivat joukkoitsemurhassaan menestyksekkäämmin, mutta sopuleiden taisto vielä jatkuu. Ne eivät vielä ole älynneet hillitä lisääntymistä kuolemisen maksimoimisen ohella. Voisikin sanoa, että tässä suhteessa olemme suurinpiirtein sopulin tasolla, vaikkakin sopulin lopullinen ratkaisu pyrkii hoitamaan käsistä päässyttä ongelmaa, ei niinkään hoitamaan oireita.

Työkalut. Ihmisellä on peukku. Ihminen tarttuu juttuihin. Vanhemmat seuraavat silmä kovana jälkikasvunsa varhaisista vaiheista juuri suloisia ponnistuksia kurotella muovisen hiekalla täytetyn pötkylän perään. Kun tuo hellyyttävä ihmisen pentu viimein onnistuu osumaan helistimeensä ja tarttuu siihen napakalla otteella pikkukätösellään, napsitaan useampi kymmenen valokuvaa, soitetaan sukulaisille ja äiti luultavasti itkee pari onnenkyyneltä. Pikkuihminen toteuttaa ihmisyyttään! En kritisoi, syyllistyn tähän itsekin. Mutta tekeekö tämä seikka meistä ihmeellisiä, valitettavasti ei. Kamoon, norsuvauvat tekevät saman tempun puunrunkoon nenällään. Norsuäidin ylpeys on varmasti samaa luokkaa. Vertailussa pitäisin kuitenkin pikkufantin saavutusta hivenen hienompana. Apinavauvat roikkuvat tarttumaotteensa avulla äitinsä turkissa trapetsinäytöksissä, jossa Cirque du soleil jää kyllä kakkoseksi. Ei simpanssit ostele viidensadan euron emmaljungia nurkkiinsa pyörimään kuljettaakseen lapsukaisensa paikasta a paikkaan b. Vaaveli tarttuu ihan itse. Samaiset elukat kaivelevat kepeillä murkkuja koloistaan, särkevät kivillä pähkinöitä ja ovat muutoinkin perehtyneet erilaisten hyödyllisten työkalujen käyttöön. Miksi apinat eivät sitten kehity ihmisen "tasolle"? kysymys on enemmänkin siitä, etteivät he taannu ihmisen tasolle. Jos jollain on oikeasti ylivertaisen älykös olo painaessaan peukun kuvaa facebookissa, niin terkkuja. Apina käyttää taitoaan olennaiseen. Eroa on taas siinä, että apina ei ajattele turhia. Sen päätä ei kivistä.

Mitä eroa meissä sitten on? Toki ajattelemme, omaa tyhmyyttämme. Latinalaisesta nimityksestämme sopisi kyllä sen sapiens osuuden karsia. Merkittävin ero on se, että me pukeudumme! Vedämme niskaamme erilaisia ryysyjä. Joku virittää banaanipuun lehden pippelin peitoksi, toinen käärii itsensä hylkeennahkaan muutettuaan hölmöyksissään täysin asumiskelvottomalle napaseudulle ja loput meistä tekevät erilaisista ruumiin peittelytavoista taidetta. Pukeudumme, vaikkei karvaton ja säälittävä olemuksemme sitä olosuhteiden pakosta vaatisikaan. Olemme häveliäitä. Ja usein vaatteet ovat myös tapa näyttää hävyttömämmältä kuin alastomuutemme. Ja viedäksemme tätä pidemmälle, pesemme vaatteita. Puemme myös makuupaikkamme vaatteisiin ja sitten pesemme niitä. Ripustamme pesämme täyteen erilaista rojua ja vaatteita ja pesemme sitten koko helahoitoa. Olemme kehittäneet sääntöjä ja ohjeita pesemiseen. Kuinka usein on syytä vaihtaa kalsarit, milloin petivaatteet tuuletetaan ja lattioiden jynssäämiseen on saatavilla erilaisia kemikaaleja. Lapset pestään, nurkat pestään, vaatteet pestään ja pihat haravoidaan.

Siivoamisen ja pesemisen metodit ovat monet. Laminaattilattian ja savimajan hiekkapohjan puhdistusmenetelmät eivät toki ole samat, mutta jos joku on varmaa, niin molemmista mökeistä on säännöllisin väliajoin löydettävissä siivouspuuhissa hyörivä ihminen. Vaatteita voidaan pestä pyykkikoneessa, kiikuttaa pesulaan ja liottaa ganges-joessa, mutta varmaa on, että näin tehdään. Eipä näy norsuja tai apinoita liottamassa tahroja pikkuperijän alushoususta joen rannalla. Ja nyt kun uteliaimmat ihmettelevät, että mitä tekemistä vaatteilla, pyykillä ja siivoamisella on ihmisen maailmanvalloituksen kanssa, niin vastaus on tässä. Ihmiset tunkeutuvat vaatteidensa turvin asumaan alueille, jotka eivät heille lajinomaisesti sovi. Ihmiset ovat yltyneen pesemisvimman tuloksena lakanneet kuolemasta tarvittavaan tahtiin. He menestyvät pöpöjen ja bakteerien joukkotuhoamisen kustannuksella. Tokikin on kyseenalaista kuinka kauan tämä vain muutamien tuhansien vuosien pukeutumisvallankumous voi meitä viedä ja missä kohtaa bakteerit nousevat täysimittaiseen kapinaan, mutta toistaiseksi menee hyvin.

Nyt sitten joku sanoo, että ihminen on kehittänyt hygienia-asioita älykkyyttään. Höpsistä. Ihmisten levittäytyminen pohjoisille alueille juontuu varmasti jonkin sortin pattitilanteesta. Veikkaan vahvasti naapuririitaa vaellusten alkusyyksi. Naapurilla on ollut kivempi kaislamaja, josta on sitten kehitetty laajempi vihanpito. Kaikella kunnioituksella naiset ovat tuskin olleet osattomia näihin kiemuroihin. Vastaiskuksi on lähdetty liikkeelle. Ja pohjoisemmilla alueilla kun on sitten alkanut persikkaa viluttaa, niin on keksitty vetää niskaan evääksi lahdatun hirven turkki, tällä itsellä kun ei ole ollut sille enää suurempaa tarvetta. Se että lämpimissä maissa peitellään kehoa yhtälailla, perustuu sekin luullakseni kateuteen. Selvitään vähemmillä yhteenotoilla, kun vertailua naapurin isännän varustuksen suhteesta oman mussukan etureppuun ei tarvitse tehdä. Ja kauniit naiset on ollut toki aivan yhtä kätevää piilottaa kadehtivilta ja himoitsevilta katseilta. Ja näin ihminen alkoi pukeutua.

Siivoaminen ja näkemykseni mukaan alunperin tahaton sota bakteereja vastaan, ei sekään perustu sen suuremmin ylivertaiseen älykkyyteen. Siinä vaiheessa kun ihminen on alkanut asua tiiviimmin, hän on edelleen ollut luomakunnan likaisimpia eläinlajeja. Harva muu eläin elää oman paskansa keskellä. Hajuvedet keksittiin ennen peseytymisen taidetta. Jos siis ihminen älykkäänä henkilönä olisi ajatellut puhtautta terveen elämän lähteenä, järjestys tuskin olisi ollut tämä. Hajuvedet keksittiin peittämään kitkerä paskan haju, joka leijaili ihmisten ympärillä. Kylpemistähän pidettiin jopa vaarallisena. Ajan kuluessa joku on vain hokassut, että peseytymällä haju ei ole niin paha. Ja jos ei tyhjennä pottaa oven eteen, niin haju ei ole niin ikävä. Ja jos jätteet ja jätevedet ylipäätään siirretään hivenen kauemmas asumukselta, on vähän kivempi olla. Ihminen alkoi siivoamaan turhamaisuuttaan ja välttääkseen jatkuvaa paskanhajua. Moni muu eläin on keksinyt jo miljoonia vuosia sitten, ettei omassa ulosteessa muhiminen ole järin mukavaa. Ihmisellä kesti vähän pidempään, mutta hän on vienyt asian aivan uusiin ulottuvuuksiin. Ihminen siivoaa tieltään kaiken. Puut, pensaat, järvet, mullan, ilman jne.. Sitä ei muut eläimet tee. Toisin sanoen ihminen seti tässäkin jutussa överit.

Näin ollen saamme kiittää "menestyksestämme" vaatteita ja siivousvimmaa. Ajatteleminen on koko hommasta kaukana. Julistankin siis ihmisen olemuksen syvintä essenssiä lauseella "siivoan siis olen"! Kun nyt olen ratkaissut tämänkin filosofisen dilemman kotisohvallani ajatellen pääni kipeäksi, menen ottamaan särkylääkkeen, levitän pyykit ja imuroin eteisen.

Nyt on miesten viikko. Toisin kuin leipäviikko, vihannesviikko tai kukkaviikko, miesten viikko on mielestäni ehdottomasti tarpeellinen. Väärinymmärretyn ja sorretun sukupuolen päännosto. Feministien, kiintiöiden ja muun matriarkaalisen skeidan valloittamassa yhteiskunnassa miesten kuuluu saada vähintäänkin viikko vuodesta ylistystä ja ansaittua huomiota. Tasa-arvo on ollut jo muutaman vuosikymmenen ajan kuuma peruna. Sukupuolten välinen tasapuolisuus puhuttaa, suututtaa ja nostaa tunteita. mikäli tunnistat itsesi tiukkanutturaiseksi feministiksi, tämä ei ole sinun tekstisi. Sillä minun mielestäni miehet ovat mahtavia! Ketään ei yritetä polkea ja sorsia niin paljon kuin miehiä. Feminismi on mielestäni paljon pahempi ongelma kuin sovinismi. Sovinismi on huumorin muoto. Feminismi on molemminpuolisen kärsimyksen ilmentymä.

Sanotaan, että on epäreilua, kun mies saa Suomessa elämänsä aikana 20% enemmän palkkaa kuin nainen. Harvemmin mainitaan, että mies tekee myös tuon 20% enemmän töitä kuin nainen. Pitäisikö hänen siis olla 40 vuoden työurastaan lähes viisi vuotta töissä ilman palkkaa? Onko se reilua. Kuka feministi suostuisi siihen? Miehet myös matkustavat työssään keskimääräisesti enemmän kuin naiset. Joutuvat siis olemaan enemmän poissa kotoa. Oletetaan, että mies joutaa kyllä. Ei häntä kotona tarvita. Ja sitten häntä rangaistaan aiheesta, sillä hän on huono mies ollessaan poissa perheensä luota. Reilukerhosta päivää. Jälleen. Mutta monestiko kuulette miesten valittavan ääneen? Monestiko aamu-uutisissa nähdään mies, joka kertoo tunnoistaan näissä ristipaineissa tai nostaa esiin järjestelmän epäkohtia? Entäpä miehistä ja heidän loputtomista etuoikeuksistaan valittavia naisia? Niitä löytyy joka nurkan takaa. On jo suorastaan kansalaisvelvollisuus olla sitä mieltä, että miehet ovat epäoikeudenmukaisesti etuoikeutettuja joka suhteessa. Halutaan naiskiintiöitä virkoihin, lautakuntiin ja virastoihin. Eli siis pätevän miehen tulisi luovuttaa paikkansa naiselle vain siksi, että jonkun mielestä olisi kiva jos porukassa olisi naisia. Eikö tämä ole epäreilua? Jos nainen on pätevä, hän saa paikkansa kyllä tässä maassa riippumatta navanalusseudun varustuksesta. Miksi miehen pitäisi vetäytyä kisasta vain koska hänellä on sillä alueella uloke?

Minäpä kerron teille. Syynä on synnyttäminen. Naisen tavara. Ja nuoremmalla iällä jo ihan pelkästään tissit. Miesten sorto mahdollistuu kahdensuuntaisella hyväksynnällä. Naisten puolelta kyse on syyllistämisestä. Mies ei voi synnyttää. Mies ei voi imettää. Mies on biologisen elämäntarkoituksen ja välttämättömän luonnon kiertokulun pyörteissä lähes merkityksettömäksi alennettu väline. Siemen, jonka voi hakea pankista tarpeen tullen. Koska olemme nisäkkäitä, naisen osa on synnyttää eläviä poikasia ja imettää näitä. Luonto on siis epäreilu, koska mies ei tee tätä. Ja se on jollain käsittämättömällä logiikalla miehen syy. Häntä tulee rankaista. Hänelle pitää järjestää kipua ja kärsimystä vähintään vastaava määrä, jotta puntit olisivat tasan. Nykymies tietää tämän. Hänet kasvatetaan jo voimattomuuteen luonnon järjestyksen edessä. Miksi he hyväksyvät tämän kaiken mukisematta? Siksi, hyvät naiset, että miehet tykkäävät naisista. Mies on valmis muuttamaan kaikki periaatteensa, hylkäämään perheensä ja myöntymään mihin tahansa nöyryytykseen nähdäkseen tissit livenä. Ja isompana poikana tarpeet kasvavat, mutta valmius uhrautua naisen hyväksi ei muutu.

Sanotaan, että mies on heikko ja ajattelee vain peniksellään. Kuinka vaikeaa voi olla ottaa vastaan ihailua? Ehkäpä naistenkin tulisi kuunnella hivenen enemmän rasiaansa kuin juputtaa jatkuvasti. Naisilla on nimittäin taipumus ajatella, että heidän toosansa on joku mystinen soutamalla kuluva järvi, johon miehen ei pidä antaa koskea ennen lupauksia ikuisesta rakkaudesta ja sitoutumisesta. Naiset suorastaan pakottavat miehet valehtelemaan ja sitten syyllistävät heitä siitä. Ajatelkaa miestä! Hän on täysin valmis antamaan sinulle osasi ilman mitään lupausta huomisesta ja antaa sinulle täyden vapauden muuttaa mielesi. Lupauksella paljastaa tissit saat mitä haluat.

Miehet tulkitaan jatkuvasti väärin. Sanotaan, että miehet ovat sitoutumiskyvyttömiä. He ovat sitoutumiskyvyttömiä, koska eivät kosi jokaista tielleen osuvaa naista, vaan antavat itselleen luvan tutustua, ihastua, rakastua. He tahtovat olla varmoja valinnastaan. Ei heille loppupelistä riitä pelkät tissit. Aikuinen mies tietää, että tissejä on paljon. Niiden kantajat ovat erilaisia. Onpa typerää. Naiset ovat hölmöjä, jos nyt totta puhutaan. He vaativat sitoutumista, kauniita valheita ja itselleen mieleisiä lupauksia oman turhamaisuutensa vuoksi. Sitoumisella ei ole mitään tekemistä aiheen kanssa, sanon minä. Miestä ei voi(yleensä) pakottaa sitoutumaan vastoin tahtoaan. Miehet asetetaan yleensä täysin mahdottomaan tilanteeseen tässä aiheessa. Koska naisten mielestä heidän pitäisi. Itseasiassa sitoutuminen on mielestäni miehelle paljon suurempi asia kuin naiselle. Naiset tuntuvat ripustautuvan mihin vaan voidakseen sanoa, että mulla on poikaystävä. Kun mies viimein tekee päätöksen sitoutua, hän jumalauta sitoutuu! Hän voi tehdä virheitä, hän kasvaa ja kipuilee kuten kaikki muutkin, mutta sitoutunut mies ei pidä eroa vaihtoehtona. Ainoastaan miehet, jotka kokevat päätöksen tehdyn heidän puolestaan, eivät sitä ole. Jos avioerotilastoista olisi mahdollisuus saada tieto, kenen idea lopunperin oli erota, kehtaan veikata, että enemmistö on naisia. Nainen katsoo eron perusteeksi sen, että mies ei muuttunutkaan kaikista valmennustoimista huolimatta mieleiseksi(eli naiseksi) vaan pysyi tismalleen samana äijänä kuin tavatessakin. Nainen kokee silloin kohdanneensa vääryyttä ja kohtuutonta kärsimystä, mikä on tietysti miehen syy. Mies on vain yrittänyt toimia naisen mieliksi nähdäkseen tissit, mutta kukaan ei suostu hyväksymään, että hän on silti oma itsensä. Surullista on, että kaikki naiset eivät koskaan tätä tajua. Vaikka parisuhteessa ja etenkin miehen (todellisesta) aloitteesta solmitussa avioliitossa kohdataan ongelmia, mies ei halua ajatella eroamista vaan sitoutuu pysymään myös tuon jäkättävän 20kg lihoneen, alati tyytymättömän vaimonsa rinnalla, koska on sitoutunut. Naiset muuttavat mielensä. Miehet eivät hevillä niin tee. Ja se ärsyttää naisia.

Miesten tulee olla kuin naiset. Heidän tulee ajatella kuin naiset, toimia kuin naiset ja ajaa naisten oikeuksia. Miehiltä kielletään heidän perusviettinsä ja heitä syyllistetään siitä, etteivät he ole naisia. He eivät saa olla miehekkäitä, suojelevia ja miesten töitä tekeviä miehiä, koska se ei ole sivistynyttä ja tasarvoista. Ei naisia tarvitse suojella ja kyllä hekin osaavat käyttää vasaraa ja puolustaa itseään. Toki osaavat. Ja on olemassa naisia, jotka kerrassaan seksuaalisesti ovat suuntautuneet naisiin. Ja se on ihan ookoo. Tosin miehen kannalta tämä luonnon erityispiirre riistää heiltä osan naiskauneutta ja tissejä markkinoilta, mitä onneksi kuitenkin tasapainottaa sama taipumus osassa miehiä. Tasapeli siis luonnon puolesta siinäkin. Mitä tulee meihin umpiheteroihin, ainoa sorto, jota naiset joutuvat Suomessa kohtaamaan, on kielto nauttia miehistä miehinä. Ja tuon sorron naiset ovat luoneet itse. Miehistä yritetään muokata naisia kaikin keinoin, ja kun he toteuttavat näitä toiveita(nähdäkseen tissit livenä), heitä syytetään epämiehekkäiksi. Jos toisaalta mies ei olisi kiinnostunut tisseistä, kaikki naiset tietävät heti, että jotain on vialla.

Nyt kaikki järkevät naiset barrikadeille! Minä vaadin naisen oikeutta nauttia miehestään miehenä. Vaadin miehille oikeutta olla mies ja toteuttaa itseään miehenä! Miehillä tulee olla oikeus olla miehiä kuten ovat. Naisten keksimät  teennäiset keskusteluryhmät miehille tulisi lailla kieltää. Vaadin naisten oikeutta olla kauniita ja miehille oikeutta nauttia siitä. Haluan naisille miehistä suojelua, leveitä hartioita ja puolustusvelvollisuutta perustuslakiin! Haluan miehille oikeuden päättää itse sitoutumisestaan ja tavastaan rakastaa. Paska juttu sinällään, ettemme naisina voi tuota pakottaa mielemme mukaan, mutta miehetkään eivät voi estää meitä muuttamasta mieltämme joka toisesta asiasta. He kantavat riskit, oikeus siis sille, jolle se kuuluu! Pienten poikien kuuluu saada olla pikkuapinoita, nuorten miesten kuuluu saada nähdä joskus tissit livenä ja miesten tulee saada tehdä omat valintansa ja kasvaa isiksi ja vaareiksi luonnon suunnittelemalla tavalla ilman naisten jatkuvaa puuttumista. Joskus luulemme nimittäin luonnon tekevät virheitä. Siinä erehdymme. Luonto ei tee virheitä, me emme vain aina pidä sen oikuista. Se on eri asia. Miehissä ei ole mitään vikaa, ne eivät vain aina toimi meidän naisten mielen mukaan. Ärsyttävää, mutta näin se on.

Eläköön mies! Eläköön sika! Eläköön Luolamies!