Kun olen nyt usean riipustuksen verran julistanut ihmistä vaistonvaraiseksi eläimeksi, jatkettakoon tuota teemaa vielä hetken verran. Nykyään puhutaan paljon ihmisen tunne-elämästä. On tunneälyä, tunnemuistia ja tunneherkkyyttä. Monet kansanterveyden kriisit syineen juonnetaan tunne-elämän häiriöihin. Ihmisten tunne-elämän kokeminen, käsittely ja kommunikointi ongelmoituneina aiheuttavat ylensyöntiä, alkoholismia ja masennusta ja näitä seuraavia terveyshaittoja kuten sydän- ja verisuonitauteja, maksavaurioita sun muuta kansantalouden kustannuksia kerryttäviä ongelmia. Ihminen oppii käsittelemään tunne-elämäänsä tietyillä tavoin, ja erilaisten häriiöiden kohdalla nämä henkilötason ratkaisut koituvat kohtalokkaiksi. Tietysti nämä alkusyyt ovat vanhempien itsekkäästi alulle panemia, mutta tästä aiheesta on kirjoitettu mielestäni riittävät perusteet edellisessä kirjoituksessa. Haluaisinkin nostaa nyt enemmänkin esiin muistin roolia ongelmallisissa tilanteissa. Ihmisen oppimisprosessihan perustuu muistiin. Pavlovin koira ja sitä rataa. Jotkut asiat herättävät positiivisia muistikuvia, toiset negatiivisia, eräät suorastaan ahdistuksia.

Ihmisen kokiessa tiettyjä aistiärsykkeitä, hän reagoi niihin opittujen seuraamusten edellyttämällä tavalla. Tästähän johtuu muun muassa suurin osa ihmisten välisistä kommunikaatio-ongelmista. Itse joskus nuorena sain tuta, että minulle kukkia raahaava uros on tehnyt jotain siinä määrin katalaa, että hänen omantuntonsa rippeet pakottivat hänet kiikuttamaan minulle lahjuksia salattujen tekojensa hyvitykseksi. Jos siis mies pyrkii lahjomaan minua ilman mitään ilmeistä syytä, tunnemuistini havahtuu epäilemään piiloteltua syytä ja soppa on valmis. Näin syntyy ns. epälooginen reaktio. Minunhan tulisi ilahtua ylimääräisestä huomionosoituksesta, mutta sen sijaan flippaan täysin, epäilen Hoffan katoamisen liittyvän jotenkin aiheeseen ja jokaikinen salaliittoteoria pääni menoksi kelpaa selitykseksi näin kauhealle toiminnalle. Mitä absurdimpi hypoteesi on, sitä todennäköisempänä sitä pidän. Vaikuttaa viisaalta. Uskon ja ostan siis täysin tunne-elämän kolausten vaikuttavan reaktioihimme pitkälle läpi elämän. Mutta uskon myös positiivisten, primitiivisempien aistiärsykkeiden vaikutukseen. Tunteethan ovat se kuudes aisti. Meillä on myös viisi muuta, joiden toiminta on paljon enemmän vaistonvaraista, mutta yhtälailla muistiin tallentuvaa.

Monet puhuvat näinä aikoina joulun tuoksusta. Joulun ominainen tuoksu tuo mieleen yleensä positiivisia muistikuvia lapsuudesta. Lahjoja, hyvää ruokaa, lämpöä, hymyä, turvallisuutta ja hyvää mieltä. Nämä kaikki asiat saattavat siis ponnahtaa mieleemme sinappihunnun, inkiväärin, pomeranssinkuoren, rusinoiden ja luumuhillon tuoksujen villistä sekamelskasta. Aistit luovat myös negatiivisia muistikuvia. Minulle vaikkapa rikin haju tuo mieleen lapsena ilotulituksen jälkeen saadun oksennustaudin. Voin pahoin haistaessani rikin. Appelsiinigrandin maku tuo mieleen pahoinvoinnin bussimatkoilla. Rajoituksia pillimehukulutustottumuksiin loppuelämäksi. Aistiärsykkeet herättävät tunteita. Pidän näitä primitiivisiä tunteita hyvin tärkeinä. Minulla on hyvin tarkoin mielessäni ja muistissani läheisteni hajut. Äidin, isän, mummon, vaarin ja lasteni vauvatuoksu. Nämä tuoksut herättävät minussa äärimmäisiä kiintymyksen tunteita. Ollessani kaukana esim. näistä mainituista henkilöistä, saatan arvioida heidän olemustaan ja käytöstään hyvin erilailla, kuin haistaessani heidät. Ominaistuoksut antavat anteeksi lähes kaiken. Tuoksut kertovat sukulaisuudesta, verisiteestä, rakkaudesta, turvallisuudesta, välittämisestä ja hyväksynnästä. Nämä ohjaavat tunnereaktioitani vahvemmin kuin mikään. Primitiivinen aistiärsyke on ikäänkuin kaikkien muiden tunteiden ja järjenkäytön override. Keskustelen vanhimman poikani kanssa varsin aikuismaisesti ja asiallisesti ajankohtaisista aiheista, mutta halatessani häntä haistan vain vauvani, jota tekee mieli paijata ja lääppiä sekä suojella kaikelta maailman pahalta. Täysin vaistonvarainen raektio.

Nykyään tarvitaan viisaita tutkijoita osoittamaan, että ihminen valitsee puolisonsa hajun perusteella. Useita erilaisia testejä, artikkeleita ja teema-dokumentteja tarvitaan havahduttamaan vieraantunutta ihmistä perusasioiden lähteille. Vastikään törmäsin jälleen hyvin tuttuun aiheeseen, kun tuttavani pohti "kriteerejä" miehen etsintään. Voi miten turhaa touhua. Voimme ajatella, että valintamme perustuu johonkin järjelliseen. Puolisoehdokkaan täytyy olla kivannäköinen, fiksu, huumorintajuinen, ajatusmaailmaltaan samankaltainen kanssamme, atleettinen, herkkä ja ymmärtäväinen. Juupajuu. Totuus on se, että jos haju on oikea, on ihminen täysin voimaton ja rakastuu päättömästi ominaisuuksiin, jotka eivät ole järjellä perusteltavissa. Olen myös huomannut itse pari valintavirhetta tehneenä, että mikäli ominaistuoksu on kerrassaan väärä, ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin toinen osapuoli käy lähes sietämättömäksi kumppaniksi. Haluan korostaa, että millään diagnosoimattomalla laktoosi-intoleranssilla ja muilla hajuhaittoja aiheuttavilla tekijöillä ei ole vaikutusta asiaan. Ominaistuoksu on jokin öödökolonjesta ja pesuaineesta täysin riippumaton efekti. Ja ihminen on monista puutteistaan huolimatta täysin kykeneväinen aistimaan tuon tuoksun kaikkien harhauttajien alta. Se, onko aistiminen tietoista, on sitten aivan toinen tarina. Se, miksi joku tuoksu on oikea ja toinen väärä, on myöskin joku luonnon aivan oma oikku. Aivan kuin koko tuoksu ja kyky aistia sitä yhtäkaikki mysteerejä, mutta niitä ei käy kieltäminen.

Jos tietyt aistiärsykkeet herättävät meissä tiettyjä tunteita, tahtoisin uskoa, että tässä piilisi myös ratkaisun juuri ja parannuskeino moneen tunne-elämän häiriöön. En millään muotoa tahdo nyt nonsoleerata terapiaa tai erittäin positiiviseen suuntaan kehittynyttä psykiatrista terveydenhuoltoa, älkää lukeko väärin. Tahtoisin vain tuoda näiden yhteyteen primitiivisempien assosiaatioiden positiivisten vaikutusten hyödyntämisen. Havainnollistava esimerkki. Henkilö A kärsii toistuvasta kaamosmasennuksesta. Tiedämme, että hänen aivojensa serotoniinituotanto häiriintyy syksyisin ja aiheuttaa alakuloisuutta. Henkilö A saa kemiallista tukea tuon onnellisuushormonin tuotantoon ja tapaa pätevää terapeuttia käsitelläkseen tunne-elämänsä häiriintymistä ja sen työstöä. Olemme jopa niin pitkällä, että valon aistiminen on havaittu yhdeksi primitiiviseksi aistimuistin laukaisevaksi tekijäksi. On täysin mahdollista, että jonain synkkänä syksynä havaintohenkilömme on kokenut syvää alakuloa ja tuo aistimuisti laukaisee synkän mielialan valoaistimuksen vähetessä myös jatkossa. On keksitty kirkasvalolamppu, jonka tekovalo hoitaa tuon aistimuksen kokemista ja sitä kautta hoitaa oireiden alkusyytä. Mahtava alku, sanon minä. Haluaisin viedä ajatusta vielä pidemmälle. Monet onnea tai tasapainoa ihmisen tunne-elämään tuovat tunteet ovat yhdistettävissä aistimuistin kokemuksiin. Läheltä tai kaukaa. Ihmisten ongelmat pohjautuvat monasti sellaisiin tunteisiin, kuten riittämättömyyden tunteisiin, turvattomuuteen, itsetunto-ongelmiin ja sen sellaisiin. Ongelmat syvenevät, kun nämä onnettomat eivät ole saaneet riittävää vahvistusta käänteisille positiivisille aistiärsykkeille kasvunsa aikana. He ovat niitä Pavlovin koiria, jotka aivät ole saaneet herkkuja oikeasta toiminnasta, vaan lähinnä sähköiskuja. Hauvoista tiedämme niinkin paljon, että jo pelkkä herkun tuoksu ja sitä kautta toivo ja mahdollisuus palkinnosta riittää monesti toivottuun toimintaan. Toisin sanoen muisto positiivisesta kokemuksesta riittää.

On tietysti selkeää, ettemme voi ryhtyä Parfyymi-romaanin kuvaamiin toimiin tuoksujen säilömiseksi pulloon. Emme voi säilöä rakkaiden ihmisten tuoksuja pulloon. Jotain kuitenkin on tehtävissä. Ominaistuoksuihin liittyy oheistuoksuja, makuja, näkyjä ja ääniä. Kun kaipaan lapsenomaisesti mummolan atmosfääriä ja sen aistikokonaisuuden tuomia positiivisa tunnemuistoja tukemaan vallitsevaa tunnetilaani, voin tehdä monenmoisia asioita. Voin täräyttää levysoittimeen mummon lapsuuteni aikaisen suosikin Topi Sorsakosken agentteineen, leipoa pullaa(maku ei ole sama, mutta tuoksu toimii), ostaa hajuvettä ja syödä maksalaatikkoa. Kun kaipaan sitä vahvistusta itsetunnolleni, jota vain isit voivat olemassaolollaan tarjota pienille tytöille, valitsen levyhyllystä Janis Joplinia tai Blues Brothersia ja tiskaan käsin. Fairylla, se on tärkeä osa kokonaisuutta. Nämä aistiärsykkeet luovat positiivisten muistojen tulvan, jotka puolestaan nostattavat tiettyjä tunnetiloja. En henkilökohtaisesti pysty muistamaan lapsuudestani esim. näiden mainittujen esimerkkien osalta, ovatko aistimuskokonaisuudet olleet toistuvia ja toisin sanoen "riittäviä" toimimaan tunne-elämän kannattimina vain muistin varaisena läpi elämän. En muista onko kyseiset hetket olleet toistuvia tapoja, vai yksittäisiä hetkiä, jotka ovat tuntuneet tuolloin turvallisilta ja vahvistavilta. Mutta luodessani aistikokemuksia keinotekoisesti uudelleen itselleni tunnen saman vaikutuksen. Tällä perusteella uskallan väittää, että jokaiselta ihmiseltä löytyy edes yksittäisiä muistoja, joihin liittyy positiivisia tunnekokemuksia. Näin ollen lapsuuden ja kasvupolun ollessa kovinkin kivikkoinen, voisi olla mahdollista vahvistaa ihmisen tunne-elämää yksittäisen kokemuksen monistamisella. Jos siis ihminen loisi oma-aloitteisesti ympärilleen niitä aistiärsykkeitä, jotka herättävät positiivisia assosiaatioita, voitaisiin ehkä vähentää tai ainakin lyhentää tarvetta vatvoa negatiivisten assosiaatioden taustoja terapiassa. Edelleen korostan, että jokaisen ihmisen tulisi jossain kohtaa elämäänsä tutustua omaan itseensä ja toimintaansa terapian tai muun ulkopuolisen tuen avulla, mutta haluaisin nähdä sen rinnalla myös tapoja ehdollistaa ihmisen toimintaa positiivisemmin ja vaistonvaraisemmin. Luonnollisesti aistikokemukset ovat niin henkilökohtaisia ja yksilöllisiä, että omahoito korostuisi. Aina siihen ei tietysti voimia löydy. Toisaalta nämä palauttavat ihmiselle paljolti kaivattua omaa hallintaa omaan elämäänsä, joka kriisipaikoissa monasti tunnetaan menetetyn.

Tänään siis harmaan sään edelleen piinatessa muutoinkin serotoniiniköyhää suomalaiskansaa yllytän ihmisiä tutkimaan aistimuistojaan. Valitsemaan kaupan hyllystä lempilimpparinsa lapsuudesta, soittamaan levyn, joka tuo muistoja, hypistelemään tavaroita, jotka ovat kuuluneet jollekin rakkaalle, haistelemaan niitä läheisiä, joita vielä voi haistella. Leipokaa pullaa mummon kunniaksi, leikkikää barbeilla ja neppiautoilla tai hakekaa kirjastosta suosikki-iltasatunne. Googlatkaa netistä vanhoja pikkukakkospätkiä. Aistimuistin tallentamat satunnaisetkin muistot ovat varmasti tallentuneet aivoihimme syystä. Käyttäkäämme niitä. Omaksi hyädyksemme ja jos ei muuten, niin iloksemme.